Entä jos alkaisit tehdä ihan mitä huvittaa

Entä jos alkaisit tehdä ihan mitä huvittaa

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Kevään merkkejä

Viime viikonloppu meni leppoisissa tunnelmissa, kevätpuuhissa ja kevään merkkejä havainnoiden. Niin mukavaa se oli, että ajattelimme jatkaa samalla kaavalla tämän pidennetyn pääsiäisviikonlopunkin.


Leikkailtuani elämäni ensimmäisen kerran Bauhausin kuvaston ohjeen mukaan omenapuita ja haravoidessani muistin, että minulla sattoi olla viinikellarissa jokunen roseviini unohtuneena, joten totesin, että olisi aika siirtyä talvisesta punaviinistä roseeseen. 
(Toivotaan, että en onnistunut tappamaan noita omenapuita). 
 


Grillaamme toisinaan myös talvella, mutta kauden ensimmäiset parsat tuli grillattua viime viikonloppuna. Mikä siinä aina onkin niin mukavaa seistä höyryävän lämpöisen grillin äärellä viinilasi kädessä ja kuunnella luonnon ääniä? 


 


Kissapoikakin nauttii, kun hänellä on palvelusväkeä ulkona aukomassa ovia. Hän nauttii myös yleisöstä suunnattomasti, kun hän kiipeilee puihin ja katselee olkansa yli, että seuraavathan ihailevat katseet häntä ;-)  


Ja viikonloppuhan oli mielestäni täydellinen kun siihen vielä lisättiin hevostelua. Kauden ensimmäinen ratsastustunti ulkona ja onnistuneet laukannostot ja taivutukset tällä yhdellä täysveriristeytyksellä, joka on yksi lempparihevoseni. 

Tytär asusteli kanssani tallilla. Kuvassa on yksi hänen monista hoitohevosistaan.  


Viikonloppuun kun lisäsi vielä viikolla kertyneiden univelkojen kuittailut, niin ei voi muuta sanoa, kuin olipa rentouttava viikonloppu. 



Ihania pääsiäispyhiä teille kaikille!  
 

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Tapahtui viime viikolla

Olin ajatellut päivittää tänne viime viikon tapahtumat alkuviikosta, mutta päivät kiitävät niin hurjaa vauhtia, että eihän sitä edes ehdi huomata, kun taas on jo lauantai. 

No viime viikon maanantaina mieheni lähti työmatkalle. Mikä ihme siinä onkin, että aina kun hän on matkoilla sattuu jotakin, jossa olisi ihan kiva, että olisi toinenkin aikuinen paikalla. 
Ei mitään suurempaa onneksi tällä kerralla, mutta maanantai iltana meni sähköt aika suurelta alueelta niin myös meiltä. Yksi lapsi huutaa suihkussa, että äiti auta mä en näe täällä yhtään mitään. Pesukoneet sammuu ja kuljemme koko illan taskulampun ja kynttilän valossa. Sähköjen lopulta palattua herään siihen, kun jääkaappi ilmoittaa piippaamalla, että sen lämpötila on liian alhainen. Nousen lukemaan ohjekirjaa saadakseni jääkaapin hiljenemään. 


Tiistaina myrskyn jälkeen oli kaunis sää. Aloitin kesäisen tapani juomalla kahvit ulkona tultuani töistä kotiin. 


Kissapoika saa minut nauramaan vähintään kerran päivässä. Kakkuni välissä oli kermavaahtoa, joten kaveri istui vieressä tämän näköisenä. 


Keskiviikon kävelylenkillä ihastelin jäiden lähtemistä ja tuon Busterin näkeminen vesillä nostatti taas joka keväisen kumivenekuumeen. 


Torstai sujui totuttuun tapaan, kävin Manchesterissa ja illalla olin tennisvalmennustunnillani. 
Meistä puuttui tunnilta kaksi valmennettavaa, joten saimme kahden hengen tehovalmennusta. 
Olin tunnin jälkeen aivan tulipunainen ja kuollut.  


Perjantai aamuna heräsin näihin maisemiin. Pidän lumesta, mutta en näin myöhään keväällä. Olin myös pettynyt siitä, että sunnuntain ratsastustuntiani ei pystyisi pitämään ulkona, kuten olin haavelillut.

 
Perjantaina joimmekin jo mieheni kanssa yhdessä kahvit ja illalla katselin lasten kanssa TVOF. 


Viikkoni yh-äitinä oli ollut aika rankka, joten päätin ottaa lauantain hyvin rennosti.
Sellainen villasukka lauantai tuli tarpeeseen. Sään ollessa hyvin talvinen päätimme tehdä illalla perheen kesken raclettea, se tuntui jotenkin sopivan säähän.


Sunnuntaina vanhempani tulivat piipahtamaan kahvilla. Äitini on aina hyvin positiivinen  jotenkin hyvällä tavalla hullu ja kyllä me taas nauroimmekin hänen jutuilleen vierailun jälkeen. Niin ja eipä tarvi ihmetellä mistä tämä tietty hulluus johtuu ;-) 



Viikon kruunasi onnistunut ratsastustuntini. 


Hyvää viikonloppua!  

 
 

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Mielenhallintaa

Tarina alkoi siitä, kun joskus pienenä muiden pikkutyttöjen tapaan intoilin, että haluan ratsastamaan. Kiitos vanhempieni olen aina saanut harrastaa kaikkea mitä olen halunnut. En muista enää tarkalleen kauanko tämä harrastus kesti, mutta siitä olen varma, että en esimerkiksi hypännyt pienenä esteitä. Muistan myös sen pelonsekaisen tunteen, kun saavuin tallille ja mietin, kenen hevosen tänään saan. Oma lempparini oli musta Alfa, jolla oli tähti päässä. Itse en muista (kumma kyllä) sitä mihin harrastukseni sillä erää päättyi. Vanhempani muistelevat, että se saattoi olla jokin pahempi hevosen selästä putoaminen. 


Nämä kuvat ovat säilyneet harrastuksen alusta. Saattavat olla jopa ensimmäiseltä tunnilta. 


Tarina jatkui siitä, kun nuorin tyttäreni alkoi harrastamaan poniratsastusta kuusi vuotiaana minikursseilla. Seurattuani lajia tyttäreni harrastamana muutaman vuoden alkoi heräämään kiinnostus palata hevosen selkään. Olinhan vuosien saatossa käynyt muutamia vaelluksia islanninhevosilla. Aikani rohkeutta kerättyäni, ilmoittauduin kaksi vuotta sitten kesällä aikuisten (kauan sitten ratsastaneiden) intensiivikurssille. Toisen tunnin päätteeksi vietiin yksi ratsastaja tunnin päätteeksi sairaalaan aivotärähdyksen takia. Hurahdin vaaroista huolimatta (tai juuri niiden takia) lajiin totaalisesti. Jokaisen tunnin päätteeksi sitä kokee olevansa niin voimakkaasti elossa. Jonkin sortin adrenaliinijunkie kai pitää olla, jos tällaisesta nauttii. Nauttii tai ei, siinä rajoilla kai toistaiseksi liikutaan. Toisinaan tunnit menevät tosi hyvin ja silloin nautinto on suunnaton. Rodeota muistuttavien tuntien jälkeen, sitä joutuu todellakin keräilemään kaiken taitonsa ja rohkeutensa rippeet kasaan seuraava tuntia varten. 


Olen ollut aina elämässäni suunnattoman onnekas ihmisten suhteen. Muistan elämäni varrelta monta tarinaa, jolloin juuri oikea ihminen ilmestyy oikealla hetkellä elämääni, liittyivät nämä ihmiset sitten työhön, terveyteen, ihmissuhteisiin, lapsiin, ongelmiin tai harrastuksiin. Näin kävi tälläkin kerralla. Juuri kun lähes koko ratsastusryhmämme oli useiden "rodeotuntien" päätteksi ajautunut tilaan, jossa meiltä kaikilta olivat viimeisenkin itseluottamuksen ja rohkeuden rippeet karisseet löytyy joukostamme psykologi. Hän tarjoutuu pitämään meille perjantai iltana mielenhallintasession. Tapasimme tämän "vertaistukiryhmämme" kanssa ESF:llä viime viikolla.


Monissa urheilulajeissa käytetään nykyään huipputasolla psykologistavalmennusta. Olen  meidän session jälkeen vakuuttunut siitä, että se on äärimmäisen tärkeätä ja hyödyllistä. Siinä vaiheessa, kun kilpaurheilijat ovat kaikki huipputasolla syntyy ero takuuvarmasti pään sisällä. Kuka hallitsee kisatilanteessa parhaiten hermonsa ja kuka uskoo voimakkaammin omaan voittoonsa? Meidän tasolla siitä oli hyötyä siinä mielessä, että tässä lajissa vaikutamme omalla jännityksellämme voimakkaasti "urheiluvälineeseemme" eli hevoseen. Näin kierre on valmis. Nyt olen reilun viikon käyttänyt saamiani työkaluja myös töissä ja kotona. Uskon niiden olevan todella toimivia. Kahvinkeittimeni vieressä on näkyvillä voimatekstejä tyyliin: "Osaan ratsastaa", "Hyvin se menee", "Ei mitään hätää". Eräs ratsastuskaverini sanoi, että aikoo liimata näitä post-it lappuja myös autoonsa, jotta hän voi lukea niitä matkalla tallille. Power pose -työkalun lanseerasin myös miehelleni ennen hänen jännittävää työjuttuaan. Opimme illan aikana hyvin paljon, kiitos Katan. 



Tämän illan ratsastustunnillani pääsen käytännössä harjoittelemaan jälleen näitä keinoja. Pyrin löytämään kehooni rentouden, sillä rennossa kehossa ei voi olla jännittynyttä mieltä. Opin myöskin sen, että sen sijaan, että taistelen jännitystäni vastaan, hyväksyn sen. Yritän karistaa tallin lattialle stressin ja arjen vaikeudet ja palata kotiin rentoutuneena ja rauhallisena. Mikä ihme meitä vetää niin tiukasti sellaisen harrastuksen pariin, jota ei voi koskaan hallita täydellisesti? 



                                            Rauhallista sunnuntaita! 

 

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Päivä Lumikuningattarena

Olen täällä aiemminkin kirjoitellut siitä, että valokuvaus on vanhimman tyttäreni ja minun yhteinen harrastus. Nuorimman tyttären kanssa meillä on yhdistävänä tekijänä talli ja hevoset. Poikani löytää useimmin mieheni kanssa yhteistä tekemistä, kuten kauko-ohjattavalla autolla ajelu ja sen jälkeen sen korjailu. 

Toissaviikon lauantaina oli kaunis ja keväisen aurinkoinen sää. Lähdimme vanhimman tyttäreni kanssa kamerat olalla talvipuutarhaan. 




Olin totaalisesti unohtanut miten upea paikka se onkaan! Tyttäreni ei ollut käynyt siellä koskaan aiemmin ja sovimmekin, että tulemme tänne pian uudelleen koko perheen voimin ja eväiden kanssa. Paikalla oli paljon ihmisiä sushilaatikoiden ja termospullojen sekä viinereiden kanssa. Se näytti mukavalta.


Paikalla oli myös orkideayhdistys kertomassa orkideoiden kasvatuksesta. Upeita ne olivatkin. Tässä kuvassa siis Lumikuningatar orkidea. 








 Mieluusti ottaisin tällaisen talvipuutarhan kotinikin takapihalle ;-) 

Käynnin jälkeen meillä oli jo hieman nälkä. Piipahdimme lounaalle Relove kahvilaan / kirpparille. Relove on kivalla tavalla toteutettu kirppis. Bataattipiiraat maistuivat oikein hyvälle ja pidän paikan tunnelmasta, joka on sopivan rento ja kodikas. 




Kun kotimatkalla poikkesimme vielä kukkakaupan kautta voi päivän todenneen olleen aika onnistunut. 


 

Kivaa sunnuntaita! 
   
 
 

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Ottaako vai ei ottaa?

Se päivä, kun tajusit, että järkevällä käyttäytymisellä ja ikuisella työnsankarilla on eroa. Se päivä, kun lääkäri oli kirjottanut eilisen työpäivän päätteeksi kolme päivää sairaslomaa ja olit päättänyt pitää niistä yhden vain siksi, että lentokoneeseen ei tässä nuhassa kannata pyrkiä. Se päivä, kun löydät tyttäresi huoneen lattialta kirjan Hevosvoimia -Hyvää oloa hevosharrastuksesta. Se päivä, kun mietit, että pitäisikö aloittaa antibioottikuuri vai ei. Se päivä, kun haet antibioottikuurin apteekista, mutta jätät kaikki muut nenäsuihkeet ja sumutteet hakematta. Kotona kuitenkin mietit, että ottaako vai ei ottaa? 


Vältän kaikin keinoin turhia antibioottikuureja. Olisipa kyky nähdä muutama päivä eteenpäin. Lääkärin diagnoosi; poskiontelo- ja korvatulehdus. Kuumetta ei ole pätkän vertaa eikä ole koko taudin aikana ollut, mutta nuhaa ja räkää senkin edestä. Korvia ei särje, ei edes vihlo eikä myöskään poskionteloita. Eikös uusimpien tutkimusten mukaan suurin osa lastenkin korvatulehduksista parane itsekseen? Eikös juuri ole todettu, että niihin määrätään turhaan kuureja? En myöskään haluaisi turhaan vaivata vatsaani, joka ei noista kuureista pidä, vaan on yleensä pitkään kipeä niiden jälkeen. En toisaalta haluaisi taudin pahenevan ainakaan juuri viikonlopuksi, koska sinne on kaikkea kivaa suunnitteilla.


Jatkaako vitamiineilla, inkiväärillä, valkosipulilla, sitruunalla ja hunajalla vai ottaako kuuri? Siinä vasta pulma. 




Onko täällä muista yhtä lääkevastaisia? 

Hyviä vointeja kaikille! 

 
 
 
 

maanantai 27. helmikuuta 2017

Tapahtui viikolla

Sunnuntai meni jälleen rauhaisissa merkeissä aamun osalta, kun söimme perheen yhteisen myöhäisen aamiaisen. Tarjolla oli kotona leivottuja sämpylöitä ja tuorepuristettua appelsiinimehua. 


Sunnuntain ratsastustunnilleni sain minulle täysin uuden hevosen Kyllien. Yhteisen rytmin löytäminen hyvin pompottavassa ja vaikeassa ravissa vaati hieman totuttelua, mutta voi pojat mikä täydellisen keinuttava ja pehmeä laukka tällä entisellä estehevosella olikaan. Olisin voinut jatkaa sitä loputtomiin! Tämä oli ensimmäinen kerta Kyllien kanssa, mutta toivottavasti ei viimeinen.


Maanantaista ei paljon jäänyt muuta mieleeni, kuin se, että pehmittääkseni maanantain ankeutta hain töihin mennessäni meille korvapuustit. Lounaalla kävimme syömässä sushia. 

 
Tiistaina söimme tyttäreni kanssa lounasta Milanossa. Kiva päivä, joka tappoi pahimman matkakuumeen. 


Keskiviikkona ajokeli oli yksi talven kehnoimpia. Kotimatka meni todellakin kieli keskellä suuta. Kotimatkalla poikkesin ostamaan kaupasta hieman vitamiineja eli marjoja. 


Eilinen kurkkukipuni oli jo yltynyt pahaksi nuhaksi, joten ilta meni niistäessä.
Mieheni oli tuonut kukkia -väriä elämään näköjään. 


Tostaina piipahdin Dublinissa. Perillä oli todella kova tuuli. Koneemme heilui jopa maassa, kuin laivassa olisi ollut.

Perjantai ilta meni niistäessä ja TVOF ohjelmaa perheen kanssa katsellessa. 

Lauantaina lähdimme mieheni kanssa kaupungille. Hän vei minut lounaalle  Kallion Döner Harjuun. En ole mikään kebabin suuri ystävä, mutta täytyy myöntää, että tämä oli hyvää.


Jälkiruokakahvit nautimme Strindbergin alakerrassa, jossa on kiva seurata ohikulkevia ihmisiä. Nauratti heidän seinällään oleva teksti: "Life is uncertain eat dessert first".



Kävimme vielä Telakkarannassa, jossa on todella paljon potentiaalia kehittyä tulevaisuuden Kaapelitehtaaksi tai vaikka miksi.Telakkarantaan on muuttanut Roomage, kiva huonekaluliike.


Telakkarannan vieressä aivan Tehtaankadun päässä on BasBas Staff Wine bar, jonne poikkesimme yhdelle lasilliselle lämmittelemään. Baaria vetää lastemme pikkuserkku, joten pakkohan siellä oli käydä häntä moikkaamassa. Mennessämme pöytiä oli hyvin vapaana, mutta lähtiessämme paikka oli jo tupaten täynnä. Enkä ihmettele lainkaan, niin hyvä meininki siellä oli ja tunnelma oli aivan kuin suoraan Köpiksestä. Wau mikä miljöö! Tännekin pitää tulla uudelleen! 



Aamulla heräsin jälleen aivan tukkoisena ja päätäkin jyhmi tämä flunssa. Sain kunnostettua itseni illan ratsastustunnille, sillä sitä en millään tahdo jättää väliin. 
Työparinani jälleen tämä kiltti suomenhevonen Pulla. 

  

                   Tuokoon alkava viikko mukanaan paljon onnea ja iloa itse kullekin!